Edellisestä päivityksestä vierähtikin jokunen tovi, mutta annan tämän pienen tauon itselleni anteeksi - tälläkin kertaa... :D.
Olen huomannut, että on olemassa eräs hyvin helposti tarttuva asia, nimittäin
hyvä ja onnellinen mieli. Olemalla iloinen, saat muutkin hyvälle mielelle
kuuluu tämä vanha klisee. Okei... ei se noin yksiselitteistä ole, mutta uskon,
että tietyssä määrin toimivaa kyllä. Viime aikoina olenkin erityisen paljon pohtinut sitä, mikä tässä hullussa
maailmassa tekee meidät loppupeleissä onnelliseksi?
Onko se sitä, että pystyy
suorittamaan kauppareissut laskematta viimeisiä senttejä lompakostaan? Onko se
uutuuttaan kiiltävä Audi A9 pihassa seisomassa? Vai täytyykö sitä onnellisuutta
lähteä etsimään tuhansien kilometrien takaa palmujen ja auringon keskeltä?
Koska kaksi viimeistä vaihtoehtoa tuntuvat itsestäni ainakin vielä
saavuttamattoman kaukaisilta haavekuvilta, olen todennut, että se arjen ihanuus
on loppupeleissä se juttu, mikä merkitsee kaikkein eniten. Mielestäni oikeasti
onnellinen on se, joka on löytänyt onnellisuuden ilman mitään erityisen
järkevää syytä. Yksinkertaistettuna on mahtavaa tulla kotiin, istua kotisohvalle
ja purkaa päivän tapahtumat pois mielestä kummittelemasta. Ihan yhtä mahtavaa
on myös ymmärtää se, että suurin palvelus, jonka itselleen voi tehdä on elää
hyvällä mielellä – niin kuin oikealta tuntuu.
Vuosia sitten pidin itseäni ehdottomana järki-ihmisenä.
Todellisista fiiliksistä viis, kunhan pystyin perustelemaan kaikki ratkaisut
itselleni ”järkevällä” tavalla. Samaan aikaan uskottelin, että niinhän sen juuri
kuuluukin mennä: asioita ei tulisi tehdä vain itseään ajatellen, vaan antaa
painoarvoa myös kymmenelle muulle mielipiteelle. En hyväksynyt asioita, joihin
en voinut vaikuttaa. Mutta sitten eteen tuli ajanjakso, jolloin aloin tehdä
asioita, joita oikeasti itse halusin. Toisin sanoen, heittäydyin siihen, mihin
pystyin vaikuttamaan. Tein monia päätöksiä ja suunnanmuutoksia nopeasti, enkä
miettinyt niitä turhan pitkään – jos aina ollenkaan. Monet niistä tuntuivat
tekohetkellä loistoajatukselta ja hetkeä myöhemmin lähes sietämättömältä
taakalta. Mutta onneksi ei kaikki. Uskallan väittää, että parhaat päätöksenikin
ovat syntyneet juuri noista riskintäyteisistä heittäytymisistä, mikä sinänsä ajatuksena
on varsin hullu.
Oliko tässä tekstissä joku pointtikin? En siitä tiedä, mutta
olenpahan vihdoin oivaltanut, että aidoin ja rehellisin ihminen, on mielestäni
se, joka ei murehdi sitä, onko valinnat tai teot järjen avulla selitettävissä,
vaan elää elämäänsä omia tuntemuksiaan kuunnellen. Juuri niin haastavaa kuin se
onkin, olen oppinut nauttimaan elämän tarjoamista onnen palasista, sillä elämä
on tässä ja nyt – suunnitteli sitä etukäteen tai ei!
