Työ
ja hyvinvointi – yksinkertaisimmillaan asia, jonka ei pidä tai tarvitse
tarkoittaa muuta kuin sitä, että on mukava tulla töihin ja lähteä sieltä
silloin, kun oma vuoro päättyy. Se, toteutuuko tämä yhtälö, kuinka monessa
työpaikassa onkin sitten toinen juttu ja riippuu siitä, mitä tuon aloitus- ja
lopettamisajan välissä tapahtuu. Tai itse asiassa hurjimmissa tapauksissahan ne
karikot työhyvinvoinnin esteeksi luodaan silloin, kun sinä itse et ole paikalla
– sen sijaan kuulet uusista toimintamalleista vasta myöhemmin. Kuulemani
mukaan, ilmiö ei ole edes kovin harvinainen.
Työn
henkinen kuormittavuus on asia, joka on lisääntynyt erityisen voimakkaasti
monilla työpaikoilla. Syitä tähän voi olla monia, mutta usein siihen liittyy
muun muassa epätasa-arvoinen kohtelu, toisten tekemisten arvostelu, aliarviointi tai alaisten ylikuormittaminen. Esimerkiksi näiden seurauksena syntyvä epävarmuus omasta
kyvykkyydestä synnyttää helposti kielteistä ilmapiiriä, mikä luonnollisesti heikentää
koko työyhteisön panosta.
Itse
olen sitä mieltä, että pelkillä koulupapereilla tekee nykypäivän työelämässä
yhtä paljon kuin kumisaappailla Saharassa. Se, että olet suorittanut oman alasi
korkeakoulututkinnon ei tee sinusta sen luovempaa ideoijaa tai ahkerampaa
työntekijää kuin kenestäkään muusta. Toisten kunnioittaminen, kannustaminen ja
kuunteleminen ovat paljon keskeisemmässä roolissa työyhteisön johtamisessa ja
ennen kaikkea koko työyhteisön hyvinvoinnin kehittämisessä.
Hyvän
hengen rakentamiseksi jokaisen työpanosta on osattava arvostaa. Se ei rakennu
sillä, että nojataan vain kerrontaan, käskyihin ja käsitteisiin, sillä yhdellä
ihmisellä, edes johtajalla, ei voi olla tänä päivänä ylivertaista osaamista
luotsata laivaa menestyksekkääseen tulevaisuuteen. Hyvä johtajuus syntyykin
mielestäni ennen kaikkea vastuullisuudesta ja vastavuoroisuudesta. Siitä, että
oman äänen kuuluviin saamisen sijaan keskitytään enemmän siihen kuuntelupuoleen
ja kehitetään koko organisaation toimintaa sen mukaan.
Vaikka
johtajan malli monen mielikuvissa onkin varmasti sellainen ihminen, joka
selvästi sanoo, miten asia tehdään ja siitä ei sen jälkeen enää keskustella,
kyseenalaistan tämän. Mitä jos työelämä tarvitsisikin ennen kaikkea parempaa
kuuntelemista? Sellaista, jossa kuullaan herkällä korvalla, mitä alaiset ja
asiakkaat sanovat? Toisin sanoen johtajuutta, jossa keskustelu on keskeisempää
kuin ne omat, rakkaat ja kuluneet käsitteet. Hyvistä kuuntelijoista tosiaan
pidetään vähän meteliä, mutta ehkä suurin työhyvinvoinnin ongelma onkin juuri
siinä.
