Minulta on useassa eri käänteessä
udeltu, miten pystyn edistymään AMK-opinnoissani, elättämään itseni
huoltoaseman yötyöpalkalla sekä tekemään vähän väliä kaikkea muutakin
mahdollista tai mahdotonta. Koska olen jo lähes harjaantunut kuvailemaan
samaista elämänrytmiä uudelleen ja uudelleen, pystyn sen ehkä kirjalliseenkin
muotoon muokkaamaan kärjistämieni väitteiden avulla.
”Miksi et keskity yhteen asiaan
kerrallaan? Opiskelisit ensin ja tekisit töitä vasta sitten? Niihin kuitenkin
on koko loppuelämä aikaa…”
Yksinkertaisesti en osaa. En tiedä,
onko vika persoonassani vaiko missä, mutta koen lähes jokaisessa tilanteessa,
jossa pitäisi panostaa 110% vain yhteen asiaan, etten onnistu. Liian usein olen
sen todennut ja tunnehan tuollaisen jälkeen on juuri se, että kaikki on päin
mäntyä. Ajatusmallini onkin muovautunut jotenkin niin, että mitä enemmän
asioita on samanaikaisesti meneillään, sitä pienemmältä yksittäisen asian epäonnistuminen tuntuu. Kun opiskelu ei suju, voi työympäristö kohentaa mielialaa ja päinvastoin.
Pidän itseäni kunnianhimoisena ihmisenä, joka on huono odottamaan asioiden tapahtumista. Jos voit kerätä kokemusta työelämästä jo nyt, miksi odottaisit sitä vuosia, jolloin se ei välttämättä ole edes mahdollista? Sehän olisi suorastaan tyhmyyttä...
Ja sitten onhan tässäkin tottakai se taloudellinen puoli. Aikuisena ihmisenä koen, että vastuu elämäni huolehtimisesta kuuluu minulle. En tarvitse rikasta miestä tai ketään muutakaan ostamaan minulle omaa autoa, maksamaan laskuja, vuokraamaan asuntoa tai tuomaan leipää pöytään. Ne ovat minun tehtäviä ja säännöllisillä tuloilla niiden mahdollistaminen on huomattavasti helpompaa kuin pelkän opintotuen varassa eläminen.
Sain kesällä 2014 mahdollisuuden
jatkaa tutussa ja turvallisessa työyhteisössä kesäajan jälkeen ja, koska olen
todella huono sanomaan ei, sanoin kyllä. Ajattelin tuolloin, että
viikonloppuvuorot tuovat mukavaa vaihtelua säännölliseen 8-16 –koulurytmiin.
Toisin kävi ja tarve työpaikalla muodostui yhtäkkiä säännöllisiin yövuoroihin.
Koulu oli jo alkanut, mutta se ei vastannut odotuksiani itsenäisestä ja
tutkivasta opiskelusta millään muotoa. Tajusin nopeasti, että tämä ei ole se,
mitä haen, joten päätöksiä oli tehtävä nopealla aikataululla ennen kuin jäisin
pahasti jälkeen. Kävin opinto-ohjaajan ja koulutuspäällikön juttusilla
muutamaan otteeseen kyseenalaistamassa uusia käytänteitä ja toteamassa, etten
koe hyötyväni sen hetkisestä tilanteesta niin paljon kuin haluaisin. Aistin,
että heidän oli vaikea uskoa sanojani, mutta lopulta sain tahtoni läpi ja minut
siirrettiin lopullisesti aikuisopiskelijaksi. Toisin sanoen, minut päästettiin
ulos HAMK:n Visamäen C-rakennuksen käytänteistä ja opinnot muuttuivat
Webex-verkkoympäristön luennoiksi ja etätehtäviksi, jotka eivät olleet
sidottuja aikaan tai paikkaan.
Loogisesti päiväni (ja yöni)
muuttuivat suurilta osin tyhjiksi, joten pystyin ottamaan yövuoroja runsaasti.
Ja otinkin: työtunnit nousivat huimasti ja opiskelijasta tuli lähes
”täysipäiväinen” työntekijä.
”Nukut pitkään, valvot pitkään,
sinulla on paljon vapaapäiviä, rahaa tulee ja elämä hymyilee, niinkö se menee?
Tuohan on kuin kaikille tehty!”
Ei todellakaan. Nukun pitkään,
kyllä. Herätyskellon rääkymistä ei tarvitse kuunnella kuin kerran pari
kuukaudessa. Pääsääntöisesti valvonkin pitkään, olin töissä tai en. Sekin
johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen aina ollut ehdoton iltaihminen ja
aivojen ”tehokas työskentely” käynnistyy vasta illan tunteina. Jos jotain
fiksua haluaa joskus saada pääkopasta ulos, on nuo tunnit silloin yritettävä
hyödyntää. Vapaapäiviä töistä on useimmiten riittävästi, mutta sitten ne
”vapaapäivät” ovatkin toinen juttu. Valehtelematta päiviä, jolloin en tekisi
mitään kouluun liittyvää on todella harvassa, koska etäopiskelija ei katso,
eletäänkö arkea vaiko pyhää. Teen tehtäviä, kuuntelen nauhoitettuja luentoja,
etsin materiaalia, havainnoin ympäristöä, vierailen epämukavuusalueella,
osallistun erilaisiin projekteihin ja tapaan uusia ihmisiä jatkuvasti ja monesti
niin, että ymmärrän opiskelleeni vasta jälkikäteen. Eräällä tapaa tämä on siis
hyvinkin rentoa. Mutta toisaalta välillä, kun miettii sitä tulevaa työmäärää,
mikä moduulin alussa kaatuu kerralla niskaan, on siitä hymy ja rentous kaukana.
Helpotus iskee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun saa vakuutettua
itselleen, että kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi juuri nyt.
Mitä sitten menetän? Ainakin
sosiaalisen opiskeluympäristön ja ne opiskelukaverit, joiden kanssa jutella
tauoilla tai luentojen välissä. Jos kaiken lisäksi olisin suurikin bilehile,
kokisin varmasti suurta tuskaa siitäkin, että jokaviikkoiset riennot jäisivät
väliin. Kokonaisuudessaan siis yhteisö, mikä koulurakennuksen sisällä nopeasti
muodostuu, on minulta poissa. Opiskelutovereita, joiden kanssa vaihdetaan
kokemuksia puhelimitse tai some-maailmassa on toki, mutta vapaa-aikaa harvemmin
yhdessä jaamme.
Eräänlaisena menetyksenä voin pitää
myös sitä, että kukaan ei koulun puolelta erityisemmin katso perääni. Jos en
itse huolehdi opintojeni edistymisestä, ei siitä minua kukaan huomauta. Tai,
jos en ymmärrä jotakin, löydän siihenkin ratkaisun varmasti nopeammin
oma-aloitteisella etsimisellä kuin odottamalla opettajan vastausta
sähköpostiin. Yhteen sanaan tiivistettynä: vastuullisuus!
Säännöllisiä vapaita viikonloppuja
en myöskään luonnollisesti tunne, yllättävien ex-tempore -menojen
toteutumisprosentti lienee reippaasti alle 50% ja hetkiä, jolloin ei olisi
mitään tekemistä on minimaalisesti (minun sanomana usein: ”ei ole mitään
tekemistä” = ”tylsää tekemistä kyllä riittää”). Ajoittain tuntuu, että paine ja
stressi muodostuvat liian suuriksi, mutta niidenkin käsittelyyn löytyy monia
tapoja, jokaiselle omansa. Huomioitavaa on myös, että kaikenlaisessa
tekemisessä on aina vaarana ylikuormittuminen, mutta mahdollisuuksia on monia omat
voimavarat huomioon ottaenkin.
Siinä hieman valaistusta siitä,
miten nykypäivänä voi esimerkiksi liiketaloutta opiskella. En uskalla
suositella kaikille, mutta kokeilemallahan ei todistetusti menetä mitään! :)
