maanantai 30. marraskuuta 2015

Rakas joulupukki...


Bongasin Facebookista osuvan statuspäivityksen, joka kolahti niin osuvasti omiin fiiliksiini:

”Rakas Joulupukki... Tänä vuonna haluaisin jouluksi: uuden kännykän, uuden tietokoneen, uuden... ei, kun hetkinen. Unohda. Mene ihmisten luo joilla ei ole vettä, ruokaa eikä vaatteita ja anna heille parempi uusi vuosi, minä pärjään kyllä!”

 


Muistan itse olleeni todellinen joulun fani lapsuudessani ja vielä yläkouluikäisenäkin. Jouluaatto oli vuoden kohokohta, jonka lähestymistä suorastaan jännitti päivätolkulla. Ehkä ne olivat vain ne lahjat kuusen alla, jotka olisi jo halunnut avata? Ei, ne eivät todellisuudessa olleet ne. Korvaamattoman joulutunnelman loi vain ja ainoastaan rento tunnelma kotimme joulupöydän ääressä kolmen sukupolven kesken. Se oli vaan se juttu!



Aikojen muuttuessa on yleensä tapana, että asiatkin muuttuvat. Muutamaan vuoteen en ole enää ollut erityinen jouluihminen, mutta siltikään en pysty väittämään ettenkö esimerkiksi joulukuusesta, kyntteliköistä tai joululauluista pitäisi. Ja se joulukalenteri-arpa, se pitää aina olla! 


                                                      On jouluyö,
                                      sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
                                        ja sanaton on sydämeni kieli
                             Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
                                      ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli

Koska joulu rakentuu monista eri elementeistä, on se jokaiselle omanlaisensa. Yhteistä juhlassa mielestäni on se, että joka tapauksessa se kuuluu kaikille, oli sen sanoma sitten lämpö, rauha tai rakkaus. Vai, mitä olet itse mieltä? 



                            Rauhallista joulukuuta!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Onko sulla 336-tuntinen viikko?



Minulta on useassa eri käänteessä udeltu, miten pystyn edistymään AMK-opinnoissani, elättämään itseni huoltoaseman yötyöpalkalla sekä tekemään vähän väliä kaikkea muutakin mahdollista tai mahdotonta. Koska olen jo lähes harjaantunut kuvailemaan samaista elämänrytmiä uudelleen ja uudelleen, pystyn sen ehkä kirjalliseenkin muotoon muokkaamaan kärjistämieni väitteiden avulla. 

”Miksi et keskity yhteen asiaan kerrallaan? Opiskelisit ensin ja tekisit töitä vasta sitten? Niihin kuitenkin on koko loppuelämä aikaa…”
Yksinkertaisesti en osaa. En tiedä, onko vika persoonassani vaiko missä, mutta koen lähes jokaisessa tilanteessa, jossa pitäisi panostaa 110% vain yhteen asiaan, etten onnistu. Liian usein olen sen todennut ja tunnehan tuollaisen jälkeen on juuri se, että kaikki on päin mäntyä. Ajatusmallini onkin muovautunut jotenkin niin, että mitä enemmän asioita on samanaikaisesti meneillään, sitä pienemmältä yksittäisen asian epäonnistuminen tuntuu. Kun opiskelu ei suju, voi työympäristö kohentaa mielialaa ja päinvastoin. 

Pidän itseäni kunnianhimoisena ihmisenä, joka on huono odottamaan asioiden tapahtumista. Jos voit kerätä kokemusta työelämästä jo nyt, miksi odottaisit sitä vuosia, jolloin se ei välttämättä ole edes mahdollista? Sehän olisi suorastaan tyhmyyttä...

Ja sitten onhan tässäkin tottakai se taloudellinen puoli. Aikuisena ihmisenä koen, että vastuu elämäni huolehtimisesta kuuluu minulle. En tarvitse rikasta miestä tai ketään muutakaan ostamaan minulle omaa autoa, maksamaan laskuja, vuokraamaan asuntoa tai tuomaan leipää pöytään. Ne ovat minun tehtäviä ja säännöllisillä tuloilla niiden mahdollistaminen on huomattavasti helpompaa kuin pelkän opintotuen varassa eläminen.

Sain kesällä 2014 mahdollisuuden jatkaa tutussa ja turvallisessa työyhteisössä kesäajan jälkeen ja, koska olen todella huono sanomaan ei, sanoin kyllä. Ajattelin tuolloin, että viikonloppuvuorot tuovat mukavaa vaihtelua säännölliseen 8-16 –koulurytmiin. Toisin kävi ja tarve työpaikalla muodostui yhtäkkiä säännöllisiin yövuoroihin. Koulu oli jo alkanut, mutta se ei vastannut odotuksiani itsenäisestä ja tutkivasta opiskelusta millään muotoa. Tajusin nopeasti, että tämä ei ole se, mitä haen, joten päätöksiä oli tehtävä nopealla aikataululla ennen kuin jäisin pahasti jälkeen. Kävin opinto-ohjaajan ja koulutuspäällikön juttusilla muutamaan otteeseen kyseenalaistamassa uusia käytänteitä ja toteamassa, etten koe hyötyväni sen hetkisestä tilanteesta niin paljon kuin haluaisin. Aistin, että heidän oli vaikea uskoa sanojani, mutta lopulta sain tahtoni läpi ja minut siirrettiin lopullisesti aikuisopiskelijaksi. Toisin sanoen, minut päästettiin ulos HAMK:n Visamäen C-rakennuksen käytänteistä ja opinnot muuttuivat Webex-verkkoympäristön luennoiksi ja etätehtäviksi, jotka eivät olleet sidottuja aikaan tai paikkaan. 

Loogisesti päiväni (ja yöni) muuttuivat suurilta osin tyhjiksi, joten pystyin ottamaan yövuoroja runsaasti. Ja otinkin: työtunnit nousivat huimasti ja opiskelijasta tuli lähes ”täysipäiväinen” työntekijä. 

”Nukut pitkään, valvot pitkään, sinulla on paljon vapaapäiviä, rahaa tulee ja elämä hymyilee, niinkö se menee? Tuohan on kuin kaikille tehty!”
Ei todellakaan. Nukun pitkään, kyllä. Herätyskellon rääkymistä ei tarvitse kuunnella kuin kerran pari kuukaudessa. Pääsääntöisesti valvonkin pitkään, olin töissä tai en. Sekin johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen aina ollut ehdoton iltaihminen ja aivojen ”tehokas työskentely” käynnistyy vasta illan tunteina. Jos jotain fiksua haluaa joskus saada pääkopasta ulos, on nuo tunnit silloin yritettävä hyödyntää. Vapaapäiviä töistä on useimmiten riittävästi, mutta sitten ne ”vapaapäivät” ovatkin toinen juttu. Valehtelematta päiviä, jolloin en tekisi mitään kouluun liittyvää on todella harvassa, koska etäopiskelija ei katso, eletäänkö arkea vaiko pyhää. Teen tehtäviä, kuuntelen nauhoitettuja luentoja, etsin materiaalia, havainnoin ympäristöä, vierailen epämukavuusalueella, osallistun erilaisiin projekteihin ja tapaan uusia ihmisiä jatkuvasti ja monesti niin, että ymmärrän opiskelleeni vasta jälkikäteen. Eräällä tapaa tämä on siis hyvinkin rentoa. Mutta toisaalta välillä, kun miettii sitä tulevaa työmäärää, mikä moduulin alussa kaatuu kerralla niskaan, on siitä hymy ja rentous kaukana. Helpotus iskee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun saa vakuutettua itselleen, että kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi juuri nyt.


Mitä sitten menetän? Ainakin sosiaalisen opiskeluympäristön ja ne opiskelukaverit, joiden kanssa jutella tauoilla tai luentojen välissä. Jos kaiken lisäksi olisin suurikin bilehile, kokisin varmasti suurta tuskaa siitäkin, että jokaviikkoiset riennot jäisivät väliin. Kokonaisuudessaan siis yhteisö, mikä koulurakennuksen sisällä nopeasti muodostuu, on minulta poissa. Opiskelutovereita, joiden kanssa vaihdetaan kokemuksia puhelimitse tai some-maailmassa on toki, mutta vapaa-aikaa harvemmin yhdessä jaamme. 

Eräänlaisena menetyksenä voin pitää myös sitä, että kukaan ei koulun puolelta erityisemmin katso perääni. Jos en itse huolehdi opintojeni edistymisestä, ei siitä minua kukaan huomauta. Tai, jos en ymmärrä jotakin, löydän siihenkin ratkaisun varmasti nopeammin oma-aloitteisella etsimisellä kuin odottamalla opettajan vastausta sähköpostiin. Yhteen sanaan tiivistettynä: vastuullisuus! 


Säännöllisiä vapaita viikonloppuja en myöskään luonnollisesti tunne, yllättävien ex-tempore -menojen toteutumisprosentti lienee reippaasti alle 50% ja hetkiä, jolloin ei olisi mitään tekemistä on minimaalisesti (minun sanomana usein: ”ei ole mitään tekemistä” = ”tylsää tekemistä kyllä riittää”). Ajoittain tuntuu, että paine ja stressi muodostuvat liian suuriksi, mutta niidenkin käsittelyyn löytyy monia tapoja, jokaiselle omansa. Huomioitavaa on myös, että kaikenlaisessa tekemisessä on aina vaarana ylikuormittuminen, mutta mahdollisuuksia on monia omat voimavarat huomioon ottaenkin.

Siinä hieman valaistusta siitä, miten nykypäivänä voi esimerkiksi liiketaloutta opiskella. En uskalla suositella kaikille, mutta kokeilemallahan ei todistetusti menetä mitään! :)