Kohu ja Selänne

On kummallista, että Suomihan vallan sekosi, kun yksi arvostetuimmista elävistä leijonalegendoista avasi sanaisen arkkunsa. Vai pitäisikö sanoa, että piti sen aivan liian tiukasti kiinni, koska päästi ulos vain huutomerkein varustettuja käskyjä? Ja vielä yksinkertaisia ja hyvin selkeästi ymmärrettäviä sellaisia. Mutta toki, onhan se varsin tuomittavaa, kun koko kansan ihannoima esikuva ja lähimmäisiään esimerkillisesti rakastava perheenisä on raiskauksia vastaan. Jotenkin en vaan käsitä, minkä vuoksi Selänteen hillityn ilmaisutyylin pitäisi olla jotenkin erityisen muuttumaton ja kiveen kirjoitettu?

         ”Kovat rangaistukset! Hyysäily lopetettava! Tuomiot kohdalleen!”

Politiikan vaikuttajat eivät tietenkään pystyneet nielemään Selänteen kommentteja kokonaisina, vaan tuttuun tapaan ryhtyivät ”valituskannalle”. Tosiasiassa Selänteenkään kirjoitus ei kuitenkaan koskenut kaikkia maahan tulevia, vaikka Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki jaksoikin muistutella, kuinka törkeää kaikkien turvapaikanhakijoiden syyllistäminen on. Voisi siis olla luetun ymmärtämisen –kurssi kohdallaan tuolla kehä3:n sisälläkin. Niin kuin monet muutkin jo ovat todenneet - blogissaan Selänne selvästi ilmaisee, ettei erikseen toivo kovempia rangaistuksia nimenomaan turvapaikanhakijoille tai muille ulkomaalaisille, vaan kovempia rangaistuksia ylipäätään naisiin kohdistuvasta törkeästä väkivallasta. Ja siitä me monet olemme kuitenkin samaa mieltä.

Selännettä kohtaan noussut some-mylläkkä kertoo mielestäni vain siitä, että Suomen media on täynnä teennäisyyttä. Asioita kaunistellaan ja totuuksia kierrellään, koska ei vain voida myöntää suoraan, että elämme lisääntyvän pelon keskellä. Yhteiskunnan pyörät pyörivät valitettavan hitaasti ja toisaalta en edes halua ajatella, kuinka paljon pitää tapahtua ennen kuin oikeuslaitoksetkin heräävät tähän päivään. 

Eipä mulla muuta tällä kertaa!

Ihmistä ei ole tehty lupaamaan

Sain kunnian omia vuoden toisen kolumnipalstan Urjalan paikallislehdestä. Jotenkin tuntuu, että tämä tammikuun puoliväli on ajankohta, jolloin monien mieltä painaa tehdyt tai tekemättömät uuden vuoden lupaukset. Mietin sitä itsekin, koska - toden totta - en luvannut mitään. Mietin, että olisiko sittenkin pitänyt? Olisiko pitänyt laatia tarkka kielto, rajoitus tai jokin lukumäärällinen lupaus jostakin ja pyrkiä sen avulla viettämään täydellisen ihanaa vuotta? Tulin lopulta siihen tulokseen, että ei todellakaan. 

Ihmisen ei mielestäni kuulu yrittää luvata itselleen mitään. Esimerkiksi se kuuluisa karkkilakko, joka luvataan aloittaa uudestaan ja uudestaan ei vain tunnu muuttuvan toimivammaksi vaikka vuosia vierähtääkin eteenpäin. Jos omassa elämässä todella on tarvetta jonkin ehdottomalle kieltämiselle, niin luulen, että syy siihen löytyy jostakin paljon syvemmältä kuin Fazerin karkkipussista. Eräs tuttavani totesi blogissaan Health’s kitchen mielestäni osuvasti: ”Mitä lupauksiin tulee niin, jos joku asia häiritsee, muuta se. Päätä, että muutat sen ja, jos et nyt jaksa, niin älä muuta saati lupaa muuttaa sitä sitten joskus. Itselle tehty lupaus on jotain sellaista, missä piilee aina se lupauksen rikkomisen riski.” 

Päämäärät ja tavoitteelliset pyrkimykset ovatkin sitten asia erikseen. Niitä tuntuu ainakin itselleni tulevan jatkuvasti uusia, vaikka edellisetkään eivät ole jääneet taka-alalle. En tarkoita näillä mitään special-juttuja, vaan ihan arkielämän palasia. Tavoite voi olla suoriutua kunnialla 90%:sti kokeista ja tenteistä. Tavoitteellinen pyrkimys voi jollekin olla alkoholin juomisen vähentäminen muutamalla kerralla tai muutamasta tupakka-askista luopuminen kuukaudessa. Päämäärä voisi myöskin olla jonkin uuden taidon opettelu tai vanhan verestäminen. Mielestäni mikään edellä mainituista esimerkeistä ei ”mene reisille” yhdestä retkahduksesta tai tekemättä jättämisestä. Jos epäonnistut muutamassa kokeessa, et ole pettänyt lupauksia hyvästä kouluvuodesta. Jos et vietäkään tipatonta tammikuuta tai jaksa joka toinen päivä olla ahkera harjoittelija, et myöskään ole pettänyt lupauksiasi ja muuttunut aikaansaamattomaksi laiskiaiseksi.                                        

Ehdottomuus ja rajoittaminen eivät ole minun juttujani. Nautin vapaudesta valita ja luotan viisauteen, että epäonnistuneiden yritysten jälkeen voi aina yrittää uudelleen. Näin ollen, minä en lupaa, mutta suunnittelen silti palauttavani vanhan harrastukseni pianonsoiton osaksi arkea. Pyrin myös etenemään opinnoissani siihen vaiheeseen, että viimeistään ensi vuonna voisin kutsua itseäni alan ammattilaiseksi. Luon myös monia muita suunnitelmia mielessäni, mutta ne jääköön vielä sanattomiksi haavekuviksi. 

(Urjalan Sanomien kolumni 14.1.2016)

Jostain syystä tällä hetkellä tuntuu PIRUN hyvältä!

Halusin uskoa tähän juuri voitettuun kultamitaliin sen verran vahvasti, että kirjoitin tämän luonnosversion jo alkuillasta. Hyvä niin, koska nyt en todennäköisesti jaksaisi keskyttää fiilistelyä. Jääkiekon asiantuntija en todellakaan ole, mutta sen tiedän, että jostain syystä tällä hetkellä tuntuu PIRUN hyvältä! Tämä on se tunne, kun saa todellakin olla ylpeä suomalaisuudestaan. Tämä on se hetki, jolloin saa kostein silmin nähdä, kuinka Leijonapaidat nostattavat jälleen kerran Suomen siniristilipun korkealle. Niin hienoa!

En tiedä, onko se vain jääkiekkoa silloin tällöin seuraavan harhakuvaa, mutta valehtelisin, jos väittäisin, että tämän vuotinen nuorten MM-joukkue ei olisi ollut jollakin tapaa erilainen. Poikkeuksellisen itsevarma? Vauhdikas porukka, jolta ei luovuutta puutu. Joukkue täynnä sympaattisia ihmisiä, jotka eivät ota asioita turhan vakavasti, koska fakta nyt vain on se, että kaikki ei voi osata englantia, mutta onneksi niitä maaleja ei puhumalla tehdäkään! Kaikki haasteet niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin otettiin vastaan haasteina, ei ylitsepääsemättöminä asioina. Sitä ihailen ehkä eniten tässä kokoonpanossa!

Pitkään vallalla ollut käsitys siitä, että vuodesta toiseen Leijonajoukkue on yksi MM-kisojen vähiten maalilaulua soittavista joukkueista koki täyskäännöksen näissä taisteluissa. Kaikki ottelut eivät nojanneet joka ottelussa enää pelkästään hyvän maalivahdin varaan, vaan uskoa pystyi luomaan myös hyökkäyspään toimintaan jopa tappioasemassa. "Mennään eikä meinata" kuvasikin näitä kiekkotaitureita melko osuvasti.

Pistepörssin kärkinimet tulivat hurjine lukemineen Suomen riveistä, mutta tilastot kertoivat myös karua kertomaa junioreidemme alivoiman tehottomuudesta. Hengityksen pidättäminen jäähyaition oven auetessa ei jäänyt yhteen eikä kahteenkaan kertaan...finaali-iltanakaan. Mutta siitähän mahtavassa jääkiekkopelissä onneksi on kai kyse?

Ja mikä Asenne joukkueella - isolla A:lla! Lähes järjestäen eri pelaajien kommentit ennen tai jälkeen otteluiden olivat myönteisiä, vaikka jotain parannettavaa aina löytyikin. Usko porukan tekemiseen oli vahvalla tasolla, mikä näkyi esimerkiksi siinä, että varsinaista romahtamista joukkue ei kokenut missään ottelussa. Viimeistään puolivälieräottelu Kanadaa vastaan todisti sen, ettei heikosta maalintekotaidosta tai yrittämisen puutteesta voi näitä nuorukaisia syyttää. Kaikki ketjut tuntuivat tuolloin pääseen juoneen kiinni, vaikka tuokin ottelu eteni sen kuuluisan PuLa-Ahon johdolla.

Finaali jatkoerineen... olen sanaton, mutta luultavasti hengissä vielä. Kiitän ja kumarran!