sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Koululiikunnan kaikki mahdollisuudet hyödynnetty?!



Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole pitää sen kummempaa terveyssaarnaa, vaan enemminkin tuoda esille liikunnan tarjoamat mahdollisuudet muiden (puuduttavien?) oppiaineiden ohella.

Monesti kuulee puhuttavan liikunnan tärkeydestä. Tottahan se on, liikunta on tärkeää etenkin meille nuorille ajatellen meidän tulevaisuuttammekin terveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Siksipä heitänkin ilmoille kysymyksen, miksi asiaan panostetaan minimaalisen vähän esimerkiksi lukioissa?

Kun nuorilta lukiolaisilta kysyy, kuinka moni pitää koululiikunnasta, suurin osa, sukupuoleen katsomatta, on sitä mieltä, että se on rentouttava piristysruiske pitkien ja raskaiden koulupäivien keskellä. Eikä ihme, onhan se loistava mahdollisuus päästä purkamaan ylimääräistä energiaa ja jättää ”viisas ajattelu” hetkeksi taka-alalle. Huolimatta kaikesta tästä positiivisesta asenteesta liikuntaa kohtaan, koululiikunnan osuus lukion opintosuunnitelmassa on prosentuaalisesti hyvin pieni. Yhteensä reilut kaksi ja puoli vuotta opiskelua ja vain noin 14 viikon ajan liikumme kolmen oppitunnin verran viikossa! Määrä on hälyttävän pieni; sen pystyy jokainen päättelemään ilman sen kummempaa pitkän matematiikan lukemista.

Toki lukiossa on valittavana paljon ylimääräisiä liikuntakursseja. Lukumäärältään näiden ylimääräisten liikuntakurssien tarjonta Väinö Linnan lukiossa onkin mielestäni erittäin hyvä. Ongelmaksi muodostuukin jossakin määrin näiden kurssien sisältö. Valittavina kursseina on normaalisti yksi palloilukurssi, yksi musiikkiliikuntakurssi, yksi koulun ulkopuolisten lajien kurssi jne. Poikkeuksena on kuitenkin jopa kolme jääpelikurssia. Tässä tapauksessa sana ”jää” on lyhyydestään huolimatta suhteellisen merkittävä, ainakin silloin, kun mietitään esimerkiksi tyttöjen osallistumista kurssille. En tietysti voi asiaa yleistää, mutta ainakin omasta puolestani voin todeta, että osallistuminen kyseisille kursseille ei hirveästi innosta, koska omat luistelutaidot ovat sen verran heikohkot, että pystyssä pysyminenkin saattaa välillä tuottaa hankaluuksia…

Mietinkin siis sitä, miksi jääpelikursseja on tarjolla paljon enemmän kuin esimerkiksi palloilukursseja. Kaikkihan nyt tietävät, mitä jäällä tehdään: luistellaan ja pelataan jääkiekkoa - totta kai! Palloilukurssien sisältö sen sijaan on muokattavissa moneen muotoon. Syksyisin ja keväisin on mahdollisuus pelata muun muassa pesäpalloa, jalkapalloa ja tennistä. Talvisin puolestaan lentopalloa, sählyä yms. Yhden ainoan palloilukurssin sisältö muovautuukin pitkälti sen mukaan, mihin aikaan vuodesta se pidetään. Jos kursseja olisi enemmän valittavana, pystyttäisiin niiden aikana pelaamaan tasapuolisesti kaikkien mielestä mieluisaa palloilulajia ainakin jossakin vaiheessa, ja samalla liikunta muuttuisi varmasti monille mielekkääksi, jos se ei sitä vielä ole ollut!


(Urjalan Sanomien kolumni 11.4.2013)










Raitista(ko)?

Monet luulevat, että koulumme sisäilmaongelmaa on liioiteltu. Se ei kuitenkaan ole alkuunkaan totta. Sisäilmaongelmia vähätellään edelleen ja yritetään ehkä jopa sivuuttaa koko asia vetoamalla siihen, että tutkimusten mukaan kaikki on ”kunnossa”. Silti sairastelu vain jatkuu. Väinö Linnan lukion ohella lukuisien muiden rakennusten sisäilmaongelmat ympäri maata pahenevat hurjaa vauhtia, joten päättäjien tehtävänä olisi tehdä ripeästi tarvittavat päätökset asioiden muuttamisesta. Huhdin koulun ja Väinö Linnan lukion ongelmallisen sisäilmatilanteen vakavuuden takia ei ole oikein vaarantaa ihmisten terveyttä odottamalla uuden koulun rakentamista, joka on ajankohtainen vasta vuosien päästä. Muutamaa osaa koulurakennuksesta on viime aikoina yritetty parantaa, mutta totuus on se, että sisäilmaongelma ei sijoitu vain tiettyyn luokkahuoneeseen tai tilaan koulussa: sen huomaa niin omista oireista kuin muiden toteamuksistakin. Ongelma on koko rakennuksessa ja suurin osa tiloista on terveydelle haitallisia ja niissä oleilevat tarvitsisivat välittömästi terveet tilat.

Kokonaisuudessaan sisäilmaongelmat ovat monisyisiä ja niiden aiheuttajat ovat vaikeasti osoitettavissa, se on toki totta. Joka tapauksessa ihmisten koko ajan lisääntyvän oireilun tulisi olla tärkein mittari ongelmia tutkittaessa. Tähän mennessä asian vakavuutta on vähätelty, eikä tilanteen muuttamiseksi ole ainakaan opiskelijoiden osalta tehty konkreettisia toimenpiteitä.

Eri puolilla Suomea kosteusvaurioista kärsineiden rakennusten osittaisia korjauksia on tehty jo pitkään. Ja kuten jo aiemmin totesin, niin myös meidän koulurakennuksessamme. Ilmiselvää kuitenkin on, että korjaukset on tehty väärin tai riittämättömästi. Jotain on jäänyt korjaamatta tai ottamatta huomioon. Toisekseen erityisesti terveydenhuollossa pitäisi oppia tunnistamaan sisäilmaongelmista johtuvat oireet ja puuttua niihin. Mielenkiintoista tilanteessa onkin se, että, vaikka ongelmasta mahdollisesti aiheutuvat pidempiaikaiset terveysongelmat ovat kaikkien tiedossa, asian suhtaudutaan välinpitämättömästi myös juuri kunnan terveydenhuollon piirissä. Koulun tiloissa monet altistuvat päivittäin allergeeneille, jotka aiheuttavat erinäisiä terveyshaittoja. Siltikin lääkäreiden mukaan mitään ei niin sanotusti ole tehtävissä, vaan homekoulua on käytävä terveysriskeistä välittämättä. Eikö esimerkiksi rakennuksen vaihto ja väliaikaisten opetustilojen järjestäminen ole mahdollista aiemmin kuin vasta monien vuosien päästä?

Asian kohdalla puhun valitettavasti myös omasta kokemuksesta. Oireet alkoivat jo keväällä ja palasivat välittömästi syksyllä kouluun palatessa aiempaa pahempina. Onnekseni, abiturienttina oma tilanne helpottaa mahdollisesti viimeistään helmikuussa, mutta samoissa tiloissa opiskelee silti joukko nuorempia, joilla olisi vielä lukuisia vuosia edessä samassa rakennuksessa. Seuraukset voivat heille olla jo huomattavasti pahemmat. Kysymys kuuluukin, kuinka pitkään vielä joudumme vain haaveilemaan terveellisestä opiskelusta?


(Urjalan Sanomien kolumni 31.10.2013)



Tavoitteita kohti

Viime keväänä suvivirttä kuunnellessa tuntui tuleva abisyksy ylioppilaskirjoituksineen varsin kaukaiselta. Ei se sitä loppujen lopuksi kuitenkaan ollut ja nyt syksyn urakointi onkin jo takanapäin. Samojen aineiden parissa on hikoillut aika moni muukin samaan aikaan, ja jokainen on suoriutunut omalla tavallaan. Mutta mitä liikkui juuri silloin mielessä, kun kirjoitussalista astui ulos? Tietysti se, että olitko antanut kaikkesi? Itse ainakin uskoin, että parhaamme olimme varmasti kaikki tehneet.

Ylioppilaskirjoitukset ovat ennen kaikkea itsensä testaamista. Kun itselleen asettaa tavoitteen ja pyrkii siihen kovasti, on tavoitteeseen todennäköisempää myös yltää. Tässäkin asiassa jokainen itse tietää, mihin omaa realistiset mahdollisuudet. Niin kuin eräs ystävänikin totesi, ”ei kannata menettää terveyttään koulun takia”. Tuon muistaessa, koulusta ei tule liian vakavaa ja kiinnostus opiskeluun säilyy juuri sillä tasolla, mihin sen itse haluaa sijoittaa. En näekään siinä mitään väärää, että toinen iloitsee saadessaan C:n, kun taas toiselle ainoana päämääränä on vähintäänkin E.

Miksi sitten stressaamme kirjoituksista niin suunnattomasti? Onko kaiken takana hössöttävä äiti, joka muistaa kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että hänen tyttärestään tulee isona lääkäri ja pojasta diplomi-insinööri? Vai kaikuuko korvissa koko ajan sukulaisten toiveet seitsemän laudaturin kirjoittajasta? Varmasti aivan liian tuttu tunne monelle nuorelle. Tosiasiassa vanhempien on kuitenkin hyvin helppo asettaa sellaisia tavoitteita lapsilleen, joita he itse olisivat aikoinaan halunneet saavuttaa. Mielestäni vanhempien ylisuuret odotukset pitkän matematiikan ja kemian laudatureista lääkärin ammattia ajatellen aiheuttavatkin vain turhaa päänvaivaa opiskelijalle itselleen. Motivaatio omien henkilökohtaistenkin tavoitteiden saavuttamiseksi saattaa samalla helposti kärsiä. Omakohtaisesta kokemuksesta voinkin suositella lämpimästi kirjoituksiin valmistautuvien abiturienttien vanhemmille, että aina kannattaa yrittää välttää liiallista arvosanoista jauhamista. Vaikka vielä suhteellisen nuoria olemmekin, emme sentään niin tyhmiä, ettemmekö ymmärtäisi asian merkitystä. Osaamme laatia itsellemme päämäärät, joihin pyrkiä. Niiden eteen teemme varmasti parhaamme ja olemme tyytyväisiä ne saavuttaessamme.


(Urjalan Sanomien kolumni 10.10.2013)