Tavoitteita kohti

Viime keväänä suvivirttä kuunnellessa tuntui tuleva abisyksy ylioppilaskirjoituksineen varsin kaukaiselta. Ei se sitä loppujen lopuksi kuitenkaan ollut ja nyt syksyn urakointi onkin jo takanapäin. Samojen aineiden parissa on hikoillut aika moni muukin samaan aikaan, ja jokainen on suoriutunut omalla tavallaan. Mutta mitä liikkui juuri silloin mielessä, kun kirjoitussalista astui ulos? Tietysti se, että olitko antanut kaikkesi? Itse ainakin uskoin, että parhaamme olimme varmasti kaikki tehneet.

Ylioppilaskirjoitukset ovat ennen kaikkea itsensä testaamista. Kun itselleen asettaa tavoitteen ja pyrkii siihen kovasti, on tavoitteeseen todennäköisempää myös yltää. Tässäkin asiassa jokainen itse tietää, mihin omaa realistiset mahdollisuudet. Niin kuin eräs ystävänikin totesi, ”ei kannata menettää terveyttään koulun takia”. Tuon muistaessa, koulusta ei tule liian vakavaa ja kiinnostus opiskeluun säilyy juuri sillä tasolla, mihin sen itse haluaa sijoittaa. En näekään siinä mitään väärää, että toinen iloitsee saadessaan C:n, kun taas toiselle ainoana päämääränä on vähintäänkin E.

Miksi sitten stressaamme kirjoituksista niin suunnattomasti? Onko kaiken takana hössöttävä äiti, joka muistaa kertoa jokaiselle vastaantulijalle, että hänen tyttärestään tulee isona lääkäri ja pojasta diplomi-insinööri? Vai kaikuuko korvissa koko ajan sukulaisten toiveet seitsemän laudaturin kirjoittajasta? Varmasti aivan liian tuttu tunne monelle nuorelle. Tosiasiassa vanhempien on kuitenkin hyvin helppo asettaa sellaisia tavoitteita lapsilleen, joita he itse olisivat aikoinaan halunneet saavuttaa. Mielestäni vanhempien ylisuuret odotukset pitkän matematiikan ja kemian laudatureista lääkärin ammattia ajatellen aiheuttavatkin vain turhaa päänvaivaa opiskelijalle itselleen. Motivaatio omien henkilökohtaistenkin tavoitteiden saavuttamiseksi saattaa samalla helposti kärsiä. Omakohtaisesta kokemuksesta voinkin suositella lämpimästi kirjoituksiin valmistautuvien abiturienttien vanhemmille, että aina kannattaa yrittää välttää liiallista arvosanoista jauhamista. Vaikka vielä suhteellisen nuoria olemmekin, emme sentään niin tyhmiä, ettemmekö ymmärtäisi asian merkitystä. Osaamme laatia itsellemme päämäärät, joihin pyrkiä. Niiden eteen teemme varmasti parhaamme ja olemme tyytyväisiä ne saavuttaessamme.

(Urjalan Sanomien kolumni 10.10.2013)