Etsivä löytää, hakija tienaa

Loppuvuoden kiireiden jäädessä pian kokonaan taakse, on eri tahoilla luonnollista, että katseet käännetään tulevaan kesään. "Eri tahoilla" tarkoitan tässä yhteydessä siis työnantajia. Vuodenvaihteen ja koko talven mittaan uusia kesätyöpaikkoja avautuukin lähes päivittäin. Vaikka tarjottavien paikkojen määrä onkin suuri, syntyy siitä liian yleinen harhakuva, että työmahdollisuuksia putoilee taivaalta suoraan kaikkien syliin vuoden kiireisimpänä aikana. 

Vuosi vuodelta tuntuu, että työpaikan saaminen on aina vain haastavampaa. Eikä oikeastaan vain tunnu; se on. Itselleni käsitys siitä, että kaikille halukkaille ja ehkä haluttomillekin riittää töitä, muodostui 14-vuotiaana, ensimmäisenä kesätyökesänäni v. 2010, jolloin pääsin töihin Nuutajärven Lasikylään, vaikka en edes täyttänyt kaikkia hakukriteerejä. Jälkikäteen ja muutaman vuoden "viisaampana" ajateltuna, se oli ennemminkin onnekas sattuma kuin todistettu syy sille, että töitä olisi tarjolla liikaa. Hyvä esimerkki todellisuuden tajuamisesta on muutaman vuoden takaa, nykyisen työnantajani toteamus, että "Te kymmenkunta olette ne parhaat niistä yli sadasta hakijasta!" Karu fakta siitä, että pienissäkin kaupungeissa saman paikan hakijoita on kertakaikkiaan uskomaton määrä...

Miten sitten taata juuri itselleen työntäyteinen kesä? Jätän tästä nyt suosiolla pois ns. suhteiden kautta hankitut työpaikat, koska henkilökohtaisen kokemuksen puutteen vuoksi, en usko olevani paras mahdollinen asiantuntija. Eli siis muutama sananen "hakemalla haetuista" työpaikoista.

Työnhakusivustot hyödyntävät työpaikkavahteja, joiden erikoisetuna on ilmoituksen saaminen avoinna olevasta ja kiinnostuksenkohteitasi vastaavasta paikasta suoraan omaan sähköpostiin. Itse olen kokenut sen hyödylliseksi, koska tavallaan se minimoi riskin joutua "se meni siinä" -toteavaksi Matti Myöhäiseksi. Toinen ja ehkä se yksinkertaisin tapa on lähestyä työnantajia suoraan. Ajankohdalla ei mielestäni ole väliä, mutta loogisella ajattelulla, jos kaupasta aikoo kesätöitä saada en uskoisi maksamisen yhteydessä tehtyä pikaista kysymistä viikon vilkkaimpana päivänä (=perjantaina) parhaaksi valinnaksi. Ajan varaaminen näinkin yksinkertaiselle kysymykselle on kysyjän ja vastaajan puolelta valttia.

Sitten on olemassa nämä perinteiset ja itsessään viralliset työhakemukset. Nerokkaimmat tallentavat hakemukset koneelle, jolloin hakuja voi tehdä rajattomasti ja luomisen tuskan joutuu kärsimään vain kerran. Toki yksi ISO miinus tähän tapaan sisältyy. Ilman sanamuotojen tarkistusta lähetetyt torimyyjä-hakemukset eivät ehkä ole suurimmassa suosiossa lastenhoitajia haettaessa... kukin tavallaan toki!

Hakemusvaiheesta haastatteluun päästäkseen, voisin kuvitella, että massasta erottuminen saattaisi olla hyödyksi. Harva meistä kuitenkaan on niin harmaa, ettei omaisi mitään piirrettä, jolla erottua. Kuitenkin terve järki mukaan tässäkin kohtaa, sillä tuskin täydelliseksi syntynyt olet sinäkään? Eli.. jos se englanti ei oikein perusasiakaspalvelua pidemmälle taivu, sano toki sekin, vaikka kaupan kassalle hakisitkin.

Onneksi olkoon, sait kutsun haastatteluun! Vielä en kuitenkaan tuulettaisi, sillä olet vasta herättänyt työnantajan mielenkiinnon – nyt on aika vakuuttaa hänet. Haastattelua ei kuitenkaan kannata jännittää, koska ei se haastattelutilanne ole työnantajallekaan luksusta: hekin haluavat antaa työpaikasta parhaan mahdollisen kuvan. Havainnointia haastattelijan käyttäytymisestä sekä arviointia työnantajan luotettavuudesta ja sanomisien totuudenmukaisuudesta teet yhtä lailla sinä haastattelutilanteessa. Muistuksena: liian täydellinen työpaikka harvoin on totta!

Itse pitäisin tärkeimpänä olla haastattelussa oma itsensä ja vastata kysymyksiin rehellisesti sekä mielellään välttää ristiriitaista informaatiota lähettämänsä hakemuksen kanssa... Nuorella kesätyöhakijalla harvoin on ammatillista osaamista, joten asenne nousee arvoon arvaamattomaan. Aktiivisena työnhakijana, muistat toki myös esittää työnantajalle tarkentavia kysymyksiä työhön liittyen. Tietysti kannattaa miettiä, onko sen työpäivän kestosta uteleminen järkevää, jos se on jo alkuperäisessä työpaikkailmoituksessa mainittu kolmesti.


Herää vaan kysymys: ymmärsiköhän tästä taas yhtään mitään...?

Voiko joulua pelätä?

Joulu...

Vuoden ainoa aika, joka näkyy, kuuluu tai tuntuu kaikkialla paljon ennen ja jälkeen varsinaisen ajankohdan, vaikka ei itse asian eteen mitään tekisikään.

Ajatus on tärkein: "Hyvää joulua, oot ihan ton näkönen!" Totta! Kiitos ystäväiseni <3

Koska olen tajunnut, että ilman kummempia juhliakin voi olla hienoja päiviä ja tehdä mukavia juttuja, yritinkin tänä vuonna valmistautua tähän "h-hetkeen" mahdollisimman huomaamattomasti. En tehnyt sen kummempia jouluostoksia - pienet paketit muutamille, mutta perinteinen pakettivuori jäi kasaamatta. En myöskään eksynyt Prisman tai Ikean täyteen ahdatuille osastoille tutkailemaan uusia jouluvalovalikoimia. En huolehtinut joulukalenterin järjestelmällisestä raaputtamisesta, vaan päivitin sen oikeaan päivämäärään noin viikon välein. En leiponut pipareita ja torttuja tai ostanut jouluruokia, mutta silti kotopuolessa jääkaapin aukaistessani mietin vain, milloin saan nämäkin hyllyt tyhjennettyä. Aiemmista vuosista poiketen, en myöskään valvonut jouluaattona aamun pikkutunneille, vaan matkasin unimaahan jo ennen iltakymmentä. 

Eroon toimistotuoleista :)

Huolellisesta valmistautumisesta huolimatta, kyseinen juhla tuntuu muuttuvan vuosi vuodelta "pelottavammaksi". Normaali arki sujuu rennosti, mutta joulun ja kaikkien muidenkin juhlien aikaan en tiedä, missä minun kuuluisi olla. Tuntuu, että olen kadottanut sen minän, joka odotti silmät loistaen kaikkia mahdollisia juhlia vapuista ja pääsiäisistä jouluihin ja juhannuksiin. En tiedä, missä vaiheessa tarkalleen näin kävi, mutta ainakin on jotain opittavaa tulevaisuudessa, kun alan harjoittelemaan juhlista nauttimista uudelleen. Vielä muutama vuosi sitten en olisi uskonut, että yksittäisillä juhlapäivillä ja niiden sisällöllä voi olla pienen ihmismielen elämään niin suuri vaikutus, mutta näköjään niillä vain on. 

Miten muilla, onko masut täynnä kinkkua?

Vuosi vuoristoradassa

Viime vuoden lopulla kirjoitin fiiliksistäni seuraavasti: "Niin paljon yhteen vuoteen mahtuu, ettei sitä edes tajua. Iloa ja naurua, surua ja itkua. Toivoa ja kiitollisuutta, pelkoa ja vihaa. Kaikkea on koettu, virheistäkin toivottavasti opittu."

Täysin sama pätee tähänkin vuoteen, mutta potenssiin sata. Vuodessa on ollut aikoja, jotka todella olivat Huippuja isolla H:lla. Monen muuttujan summana siinä on ollut myös aika, joka oli lähes sysimusta vailla toivonkipinöitä. Mutta ennen kaikkea näistä on syksyn mittaan muodostunut kokonaisuus, jonka voisi yksinkertaisesti nimetä elämäksi, joka antaa, mutta myös ottaa. Takana on siis ehdottomasti tähänastisen elämäni raskain, mutta myös opettavaisin ja vahvistavin vuosi. Olen oppinut järjettömän paljon toisilta ihmisiltä, mutta vielä enemmän itsestäni. Haluan uskoa ja uskonkin, että olen pystynyt keräämään tulevaisuuden varalle paljon eväitä ja oppeja, vaikka en koekaan, että vuosi olisi tehnyt musta millään tavalla parempaa tai huonompaa ihmistä. 

Olen vuoden aikana menettänyt muutamia todella tärkeitä ihmisiä, joutunut luopumaan asioista tai lähtemään paikoista, joista en itse olisi halunnut. Vastavuoroisesti olen kuitenkin kokenut yllättäviä tutustumisia mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa en sitä osannut edes kuvitella. Kiitos kaikille, jotka olette kulkeneet vuoden tai edes osan siitä kanssani ja mahdollistaneet tämän elämänkoulun "kasvuvuoden" mulle. Erityiskiitos niille muutamille, jotka antoivat kerrankin mun vaan olla huolehdittavana ja nostaa kädet ylös, silloin, kun en muuhun kyennyt. Te onnistuitte palauttamaan uskon itseeni ja siihen, että voimavarat oman elämän eteenpäin viemiseen palaavat kyllä aikanaan! Peace and love!

xoxo ❤ - J

Ympäristö minun aistein I

Monista meistä maailman ihmisistä sanotaan, että seurasta riippuen "on kuin eri ihminen". Myös minusta ja tiedän sen pitävän täysin paikkaansa. Olen vuosien varrella useaan otteeseen pohtinut, että mikä piru siinä oikein on, kun ihmiset samassa ympäristössä lisääntyvät sitä "yksinäisemmäksi" ja erilaisemmaksi tunnen itseni. Kesällä kuitenkin törmäsin käsitteeseen erityisherkkyys. Luettuani aiheesta enemmän, aloin tulla varmemmaksi siitä, että omaan tiettyjä piirteitä kyseisestä ominaisuudesta ja etten ehkä kuitenkaan ole se maapallon kummallisin olento. Persoonastani olen löytänyt hyviä ja huonoja puolia tasaiseen tahtiin, joista kerron lisää "Ympäristö minun aistein" -teksteissä. 

Tämän sisäistäminen on auttanut minua ymmärtämään itseäni entistä paremmin, tekemään tiettyjä valintoja ja tunnistamaan selkeästi hetket, joissa erityisherkkyyteni näkyy ja etenkin tuntuu. Piirre selventää minulle hyvin myös sitä, kuinka usein muut ihmiset eivät välttämättä näe, koe tai tunne asioita samoin kuin minä. En enää ihmettele sitä, koska kaikki eivät vain voi olla samanlaisia. Ihan niin kuin toiset vaikuttavat minusta aivan liian kärsivällisiltä, kun minä taas haluan tehdä asian kuin asian nopeasti pois tieltä ja siirtyä seuraavaan, vaikka toteutuksen vauhdilla ei lopputuloksen kannalta olisikaan merkitystä. 

”Erityisherkkyydellä tarkoitetaan synnynnäistä, hermostollista ominaisuutta. Ihminen reagoi normaalia herkemmin ulkoisiin ja sisäisiin ärsykkeisiin, sillä hermosto käsittelee aistien välittämää tietoa laajemmin ja syvällisemmin. Erityisherkkyys ei ole erityinen diagnoosi. Erityisherkät ihmiset ovat usein luovia, intuitiivisia, pohdiskelevia ja tunnollisia. Toisaalta he kuormittuvat muita helpommin esimerkiksi kiireestä, melusta ja negatiivisesta ilmapiiristä.”

 

On helposti pääteltävissä, että useimmat erityisherkät ihmiset ovat hiljaisia ja huomaamattomia isommissa ryhmissä. Se ei tarkoita, etteikö minullakin esimerkiksi olisi lähes aina jotain sanottavaa ajatuksissani. Ongelma sen sijaan tulee siinä, miten muuttaa ne ajatukset juuri sellaisiksi sanoiksi, ettei niistä syntyisi väärinymmärryksiä tai pahaa mieltä toisille. Luova sanavarasto, kun tuntuu välillä olevan niin laaja, että haluaisi aina valita niistä juuri ne oikeat. Huoh... liian tarkkaa puuhaa? Kyllä, ajattelen aivan liikaa.

Kouluaikoinani olin aina enemmän sivustaseuraaja kuin keskipisteessä heiluva "draamaqueen" ja olen siitä oikeastaan iloinen. Sittemmin olen ollut ihmisiin päin suuntautuva, sosiaalinen ja rohkeampi. Hakeutunut töihin paikkoihin, joissa ihmisten kohtaaminen on jatkuvaa ja rutiininomaista. En olisi uskonut sitä vielä jokunen vuosi sitten. Kai päätin jossain vaiheessa että kuljen epämukavuusalueitani kohti, voittaisin itseni ja saisin elämältä enemmän? Tällä tiellä olen myös yrittänyt jatkaa.

Ulkoisesti jotkin tekemäni asiat saattavat näyttää helpoilta, mutta pääni sisällä kamppailen välillä aivan yksinkertaistenkin asioiden kanssa. Esitelmien pitäminen, poikkeavat asiakaspalvelutilanteet, Subway:ssa asioiminen (=monivaiheinen tilauksen tekeminen), veikkauskoneen käyttö jne. Muun muassa näissä tilanteissa pääkoppani muodostaa asioista ennalta monimutkaisemman tilanteen kuin mitä se todellisuudessa onkaan. Vaikka tiedänkin handlaavani homman kotiin, en jostakin syystä pysty välttämään sisäistä pyörremyrskyä, mutta nyt sentään tiedän miksi ensimmäinen ajatus usein onkin "kuhan tästä selviän..."

Yleisesti ottaen, koen, että erityisen herkistä aisteista on minulle sekä hyötyä että haittaa töissä ja elämässä yleensäkin. Vaistoan ihmisen/ihmisten läsnäolon usein näkemättä ja kuulematta, tunnistan monet paikat ja ihmiset ominaishajuista ja aistin vallitsevan ilmapiirin lähes välittömästi. Tunnen, jos joku seuraa minua kadulla, huomaan usein, jos joku käyttäytyy normaalista poikkeavalla tavalla, kiinnitän sanoja enemmän huomiota ilmeisiin, eleisiin ja muuhun ulkoiseen viestintään jne. Ihan mielenkiintoista sinänsä, mutta vastapainona herkkään reagointiini on luonnollisesti pienistäkin ärsykkeistä pelästyminen, liian voimakkaat stressireaktiot ja jossakin määrin korostunut tarve saada ihan vaan olla rauhassa. 

...jatkuu...

Millaiset asiat huomaan heti tullessani uuteen paikkaan? Mitä yhteisiä kokemuksellisia piirteitä olen havainnut mm. Tuntematon sotilas -elokuvassa, suomalaisten urheilijoiden menestymisessä ja upeissa melodioissa?

Rakas joulupukki...

Bongasin Facebookista osuvan statuspäivityksen, joka kolahti niin osuvasti omiin fiiliksiini:

”Rakas Joulupukki... Tänä vuonna haluaisin jouluksi: uuden kännykän, uuden tietokoneen, uuden... ei, kun hetkinen. Unohda. Mene ihmisten luo joilla ei ole vettä, ruokaa eikä vaatteita ja anna heille parempi uusi vuosi, minä pärjään kyllä!”

 

Muistan itse olleeni todellinen joulun fani lapsuudessani ja vielä yläkouluikäisenäkin. Jouluaatto oli vuoden kohokohta, jonka lähestymistä suorastaan jännitti päivätolkulla. Ehkä ne olivat vain ne lahjat kuusen alla, jotka olisi jo halunnut avata? Ei, ne eivät todellisuudessa olleet ne. Korvaamattoman joulutunnelman loi vain ja ainoastaan rento tunnelma kotimme joulupöydän ääressä kolmen sukupolven kesken. Se oli vaan se juttu!

Aikojen muuttuessa on yleensä tapana, että asiatkin muuttuvat. Muutamaan vuoteen en ole enää ollut erityinen jouluihminen, mutta siltikään en pysty väittämään ettenkö esimerkiksi joulukuusesta, kyntteliköistä tai joululauluista pitäisi. Ja se joulukalenteri-arpa, se pitää aina olla! 

                                                      On jouluyö,
                                      sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
                                        ja sanaton on sydämeni kieli
                             Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
                                      ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli

Koska joulu rakentuu monista eri elementeistä, on se jokaiselle omanlaisensa. Yhteistä juhlassa mielestäni on se, että joka tapauksessa se kuuluu kaikille, oli sen sanoma sitten lämpö, rauha tai rakkaus. Vai, mitä olet itse mieltä? 

                            Rauhallista joulukuuta!

Onko sulla 336-tuntinen viikko?

Minulta on useassa eri käänteessä udeltu, miten pystyn edistymään AMK-opinnoissani, elättämään itseni huoltoaseman yötyöpalkalla sekä tekemään vähän väliä kaikkea muutakin mahdollista tai mahdotonta. Koska olen jo lähes harjaantunut kuvailemaan samaista elämänrytmiä uudelleen ja uudelleen, pystyn sen ehkä kirjalliseenkin muotoon muokkaamaan kärjistämieni väitteiden avulla. 

”Miksi et keskity yhteen asiaan kerrallaan? Opiskelisit ensin ja tekisit töitä vasta sitten? Niihin kuitenkin on koko loppuelämä aikaa…”
Yksinkertaisesti en osaa. En tiedä, onko vika persoonassani vaiko missä, mutta koen lähes jokaisessa tilanteessa, jossa pitäisi panostaa 110% vain yhteen asiaan, etten onnistu. Liian usein olen sen todennut ja tunnehan tuollaisen jälkeen on juuri se, että kaikki on päin mäntyä. Ajatusmallini onkin muovautunut jotenkin niin, että mitä enemmän asioita on samanaikaisesti meneillään, sitä pienemmältä yksittäisen asian epäonnistuminen tuntuu. Kun opiskelu ei suju, voi työympäristö kohentaa mielialaa ja päinvastoin. 

Pidän itseäni kunnianhimoisena ihmisenä, joka on huono odottamaan asioiden tapahtumista. Jos voit kerätä kokemusta työelämästä jo nyt, miksi odottaisit sitä vuosia, jolloin se ei välttämättä ole edes mahdollista? Sehän olisi suorastaan tyhmyyttä...

Ja sitten onhan tässäkin tottakai se taloudellinen puoli. Aikuisena ihmisenä koen, että vastuu elämäni huolehtimisesta kuuluu minulle. En tarvitse rikasta miestä tai ketään muutakaan ostamaan minulle omaa autoa, maksamaan laskuja, vuokraamaan asuntoa tai tuomaan leipää pöytään. Ne ovat minun tehtäviä ja säännöllisillä tuloilla niiden mahdollistaminen on huomattavasti helpompaa kuin pelkän opintotuen varassa eläminen.

Sain kesällä 2014 mahdollisuuden jatkaa tutussa ja turvallisessa työyhteisössä kesäajan jälkeen ja, koska olen todella huono sanomaan ei, sanoin kyllä. Ajattelin tuolloin, että viikonloppuvuorot tuovat mukavaa vaihtelua säännölliseen 8-16 –koulurytmiin. Toisin kävi ja tarve työpaikalla muodostui yhtäkkiä säännöllisiin yövuoroihin. Koulu oli jo alkanut, mutta se ei vastannut odotuksiani itsenäisestä ja tutkivasta opiskelusta millään muotoa. Tajusin nopeasti, että tämä ei ole se, mitä haen, joten päätöksiä oli tehtävä nopealla aikataululla ennen kuin jäisin pahasti jälkeen. Kävin opinto-ohjaajan ja koulutuspäällikön juttusilla muutamaan otteeseen kyseenalaistamassa uusia käytänteitä ja toteamassa, etten koe hyötyväni sen hetkisestä tilanteesta niin paljon kuin haluaisin. Aistin, että heidän oli vaikea uskoa sanojani, mutta lopulta sain tahtoni läpi ja minut siirrettiin lopullisesti aikuisopiskelijaksi. Toisin sanoen, minut päästettiin ulos HAMK:n Visamäen C-rakennuksen käytänteistä ja opinnot muuttuivat Webex-verkkoympäristön luennoiksi ja etätehtäviksi, jotka eivät olleet sidottuja aikaan tai paikkaan. 

Loogisesti päiväni (ja yöni) muuttuivat suurilta osin tyhjiksi, joten pystyin ottamaan yövuoroja runsaasti. Ja otinkin: työtunnit nousivat huimasti ja opiskelijasta tuli lähes ”täysipäiväinen” työntekijä. 

”Nukut pitkään, valvot pitkään, sinulla on paljon vapaapäiviä, rahaa tulee ja elämä hymyilee, niinkö se menee? Tuohan on kuin kaikille tehty!”

Ei todellakaan. Nukun pitkään, kyllä. Herätyskellon rääkymistä ei tarvitse kuunnella kuin kerran pari kuukaudessa. Pääsääntöisesti valvonkin pitkään, olin töissä tai en. Sekin johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen aina ollut ehdoton iltaihminen ja aivojen ”tehokas työskentely” käynnistyy vasta illan tunteina. Jos jotain fiksua haluaa joskus saada pääkopasta ulos, on nuo tunnit silloin yritettävä hyödyntää. Vapaapäiviä töistä on useimmiten riittävästi, mutta sitten ne ”vapaapäivät” ovatkin toinen juttu. Valehtelematta päiviä, jolloin en tekisi mitään kouluun liittyvää on todella harvassa, koska etäopiskelija ei katso, eletäänkö arkea vaiko pyhää. Teen tehtäviä, kuuntelen nauhoitettuja luentoja, etsin materiaalia, havainnoin ympäristöä, vierailen epämukavuusalueella, osallistun erilaisiin projekteihin ja tapaan uusia ihmisiä jatkuvasti ja monesti niin, että ymmärrän opiskelleeni vasta jälkikäteen. Eräällä tapaa tämä on siis hyvinkin rentoa. Mutta toisaalta välillä, kun miettii sitä tulevaa työmäärää, mikä moduulin alussa kaatuu kerralla niskaan, on siitä hymy ja rentous kaukana. Helpotus iskee kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun saa vakuutettua itselleen, että kaikkea ei tarvitse saada valmiiksi juuri nyt.

Mitä sitten menetän? Ainakin sosiaalisen opiskeluympäristön ja ne opiskelukaverit, joiden kanssa jutella tauoilla tai luentojen välissä. Jos kaiken lisäksi olisin suurikin bilehile, kokisin varmasti suurta tuskaa siitäkin, että jokaviikkoiset riennot jäisivät väliin. Kokonaisuudessaan siis yhteisö, mikä koulurakennuksen sisällä nopeasti muodostuu, on minulta poissa. Opiskelutovereita, joiden kanssa vaihdetaan kokemuksia puhelimitse tai some-maailmassa on toki, mutta vapaa-aikaa harvemmin yhdessä jaamme. 

Eräänlaisena menetyksenä voin pitää myös sitä, että kukaan ei koulun puolelta erityisemmin katso perääni. Jos en itse huolehdi opintojeni edistymisestä, ei siitä minua kukaan huomauta. Tai, jos en ymmärrä jotakin, löydän siihenkin ratkaisun varmasti nopeammin oma-aloitteisella etsimisellä kuin odottamalla opettajan vastausta sähköpostiin. Yhteen sanaan tiivistettynä: vastuullisuus! 

Säännöllisiä vapaita viikonloppuja en myöskään luonnollisesti tunne, yllättävien ex-tempore -menojen toteutumisprosentti lienee reippaasti alle 50% ja hetkiä, jolloin ei olisi mitään tekemistä on minimaalisesti (minun sanomana usein: ”ei ole mitään tekemistä” = ”tylsää tekemistä kyllä riittää”). Ajoittain tuntuu, että paine ja stressi muodostuvat liian suuriksi, mutta niidenkin käsittelyyn löytyy monia tapoja, jokaiselle omansa. Huomioitavaa on myös, että kaikenlaisessa tekemisessä on aina vaarana ylikuormittuminen, mutta mahdollisuuksia on monia omat voimavarat huomioon ottaenkin.

Siinä hieman valaistusta siitä, miten nykypäivänä voi esimerkiksi liiketaloutta opiskella. En uskalla suositella kaikille, mutta kokeilemallahan ei todistetusti menetä mitään! :)