Miten olla omanikäinen?

Kysymys, joka on tullut eteeni kerta toisensa jälkeen kuuluu: "Miten olla omanikäinen?" Aina kun luulen päässeeni siitä eroon ja tajuan, että vähään aikaan kukaan ei ole arvuutellut ikääni +5 - 10 vuotta metsän suuntaan, ponnahtaa se jälleen kuin tyhjästä eteeni. Niin kuin kuluvalla viikolla töissä - kahtena eri yönä! Olin kummankin uuden yötyökaverini kanssa todennäköisesti ehtinyt siihen mennessä puhua vain uhkapeleistä,  tupakka-askeista tai vanhoista työpaikoista, kun jo taas sain olla kumoamassa väitettä, etten olekaan 28-vuotias, koska täytänkin vasta 21 loppuvuodesta. 

Yritin jälleen udella, että miksi näin? Mitä ihmettä teen tai sanon erilailla kuin muut samanikäiset, koska tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun muut ihmiset huolehtivat siitä kuuluisasta 30-kympin kriisistä meikäläisen kohdalla etukäteen. Tai ehkä ennemminkin pitäisi kysyä mitä jätän tekemättä/sanomatta? Vastaus jäi edelleenkin avoimeksi mysteeriksi.

Toinen asiaan liittyvä keissi osui kohdalle myös tällä viikolla, kun yksi parhaista ystävistäni halusi yön tunteina keskustella siitä, onko hän "normaali" ikäisekseen. Pähkäilyjemme lopputulemana totesimme, että keskenämme olemme kuin yö ja päivä, mutta silti oikeanlaisia 20-vuotiaita: "terveitä", fiksuja, (+filmaattisia) ja toivottavasti ihan mukaviakin.

Tuntuu, että se muotti mihin parikymppiset naiset asetetaan on ehdoitta kuvattavissa nykyajan termein #belfie, #duckface, #bailando jne. Mutta kun sun some-profiilit täyttyykin kaikenlaisella muulla sisällöllä, et voi olla enää parikymppinen? En allekirjoita väitettä, mutta en myöskään koe edellä mainittuja risuaitamerkintöjä omikseni. Ja kaiken kukkuraks se ei mua haittaa tai estä olemasta nuori.

"Feikkinuoruuteni" ansiosta saan olla kiitollinen muutamasta hyvästä ystävästä, jotka iän puolesta voisivat olla vaikka mun äitejä. On sekin toki ajatuksena huvittavaa, mutta totuutena paljon arvokkaampaa.

Itse oon kuitenkin aina tykänny olla omanlainen ja se riittää.